Aristoteles Hollywoodissa oli mielenkiintoinen ja helppolukuinen opas konkreettisine esimerkkeineen. Sain lukemisen aikana useita oivalluksia. Tajusin joidenkin tapahtumien omassa elämässäni olleen poikkeuksellisen hyvää draamaa. Vaikka ne tapahtumahetkinä tuntuivatkin karmeilta, niin jälkeenpäin niihin palaaminen on kiintoisaa. Tapahtumat ovat siis jälkikäteen ajateltuna menneet dramaturgisen kaavan mukaan. Oikeaoppisesti ja vahingossa. Ainakin niistä on löydettävissä selkeät kohdat joissa jännitys kasvoi kasvamistaan, hetket jolloin tapahtui Hamartia (kohtalokas virhe), peripetia (yllättävä juonenkäänne) ja Anagnorisis (asioiden oikean laidan valkeaminen). Tuntuu siltä, että on helpompi oppia asioista silloin kun niille voi liittää merkityksen jostain. Vaikka sitten omasta elämästä.

Merkittävin oivalluksista oli kuitenkin se kun tajusin, että epäoikeudenmukaisuus rehellisenä pidetylle hahmolle on se mikä saa ihmiset kannustamaan hahmoa. Tuntemaan hahmon puolesta. Moraalisesti positiivisen toiminnan todentaminen päähenkilölle on tärkein tapa saada yleisö tuntemaan empatiaa, pelkoa ja sääliä sekä ylipäätään samaistumaan uhriin. Tämä on mielenkiintoinen yhteys, sillä juuri epäoikeudenmukaisuus saa ihmiset oikeassakin elämässä barrikadeille. Epäoikeudenmukaisuus toimii monen kansanliikkeen pohjavireenä ja kiihdykkeenä. Lähtöpisteenä ja tavoitteena tulevaisuudelle.

Se miten koemme hahmot vaikuttaa siihen, että pidämmekö vaarassa olevista henkilöistä. Jos he ovat aiemmin toimineet moraalisesti oikein ja ovat killtejä, pelkäämme heidän puolestaan. Jos he ovat olleet julmia ja kauhistuttavia, pelkäämme etteivät he saisi ansaitsemaansa rangaistusta. Pahaa ihmistä ei kukaan sääli. Vihollisten dehumanisointi sekin on propagandistin oppikirjasta ja myös selvästi yhteydessä dramaturgiaan. 

Mitä epäoikeudenmukaisemmalta tilanne siis tuntuu, sitä suuremmin yleisö jännittää henkilön puolesta, samaistuu sankarin pyrkimyksiin, ja jännittää sankarin puolesta häntä koettelevia vaaroja.

Päähahmon puolesta koettu pelko ja sääli ovat draaman ytimessä. Intensiteetin ollessa kova, ja yleisön kokiessa vahvaa pelkoa ja sääliä on myös näitä seuraava katarsiksen tuoma tunteiden huuhtoutuminen –jännityksestä vapautuminen– sellainen joka tuottaa suurta mielihyvää. Jännitystä pitäisi kasvattaa emotionaalisesti aina niin paljon kuin mahdollista. Panoksia tulisi korottaa aina. Kaikkitietävä yleisö, joka ymmärtää milloin vaara lähestyy päähenkilöä kun tietoa on annettu fragmentaarisesti katsojalle, voi kokea pelkoa tapahtumien todennäköisyyden lähestyessä. Tätä vaaraa voi lisätä, vähentää tai poistaa äkillisillä juonen käänteillä. Kadonneen jännityksen voi myös palauttaa äkisti. 

Myös arvoitus, konflikti ja jännitys ovat tärkeitä elementtejä draamaa rakentaessa. Välillä painetta voidaan päästä purkautumaan huumorin avulla. Tämä ennen kuin jännityksen ruuveja väännetään jälleen äärimmilleen.

Hyvä draama pitää sisällään Aristoteelisesti oikean draaman rakenteen, Proppin funktiot tai Joseph Campbellin monomyytin. Toki näistä voi taidokkaat ihmiset poiketa. Viihdetarjonnan keskellä pelkät juonirakenteet eivät kuitenkaan riitä, vaan tapahtumien pitää olla loogisia ja uskottavia. Realistisuus tekee tarinan uskottavaksi, mutta realismin pitäisi kuitenkin olla alisteinen juonelle. Juoni ja henkilöt liittyvät yhteen. 

Tapahtumien täytyy olla uskottavia vaikka olisivatkin epärealistisia, ulkoiset puitteet voivat kuitenkin joustaa. Yleisölle on tärkeää löytää positiivisia ratkaisumalleja omaan elämään. Logiikan ja emootioiden lisäksi hyvä draama auttaa ihmisiä näkemään tapahtumilla myös symbolisia merkityksiä. Kun draama vielä käsittelee ihmisten todellisia pelkoja ja toiveita, voi olla teokseen tyytyväinen.