Tämä kirja kertoo runoudesta fragmentaarisesti ja etenee nykäyksin. Hieman raskaasti luettava ja vaikeaselkoinen vihkonen. Lyhyt pituus, alle 70 sivua teki lukemisesta mahdollisen yhdellä istumalla.

Aristotele antaa vahvoja näkemyksiä ja ohjeita siitä minkälaista muun muassa tragedian pitäisi olla. Alku, keskikohta ja loppu.

Vaikea nähdä miksi teos on niin tärkeässä roolissa, mutta ehkä sen voi ymmärtää kun teos on tehty niin aikaisin, yli 2300 vuotta sitten. Minulla on jotenkin usko siihen, että opaskirjat jotka kertovat jostakin kirjoittamiseen tai tarinaan liittyvästä, pitäisi olla itsessään viihdyttäviä. Se on minulle jokin todiste kirjan nerokkuudesta.

Aina niitä ei kuitenkaan löydy ja ihmiset nostavat teoksia arvoon muilla perusteilla.

Kirja käsitteli ohimenen Katharsista, johon liittyvä pohdinta oli mielenkiintoista.

Pelkoa ja säliä herättämällä tragedia ikään kuin puhdistaa tunteita.

Konflikteja ja kliimaksia seuraa vapautuminen jännityksesta ja harmoninen olotila.

Tässä herää mieleen kysymys, että onko vastaavasti ajatus riitojen ilmapiiriä puhdistavasta vaikutuksesta peräisin Aristoteleltä?

Myös toinen asia sai miettimään asioita. Se meni jotenkin näin:

“Runouden pitää saada aikaan uskottava mahdottomuus, ei epäuskottava mahdolisuus”. Tämä jäi mieleen mutta en oikein saanut jäsennettyä sitä itselleni.

Varmaan aika antaa tähänkin työkalut.

Vaatii toki ehdottomasti toisen lukukerran, että pääsee sisälle ajatuksiin. Tai sitten lukee muita teoksia ja tulkintoja aiheesta. Mikä on helpompi tapa.