Eric Hobsbawmin teos Äärimmäisyyksien aika 1914-1991 käsitteli ansiokkaasti 1900-luvun historiaa. Hobsbawm oli itse marxisti, ja kirjaa leimasikin ideologinen narratiivi läpi teoksen.

Itse en kokenut sitä häiritsevänä. En oikein edes ymmärtänytkään asianlaitaa ennen kuin googlasin kirjailijan. Toisaalta kirja suhtautui myös kommunismiin verrattain kriittisesti.

Historiaa kirjoitettaessa kuratointi ja näkökulmat luovat kulman kerrontaan. Toisinaan sitä on vaikea nähdä tai huomata. Kirja taustoitti hyvin ja laajasti, minun makuun liikaa, sillä tuo 728 sivua historiaa oli vaikea tarpoa läpi ilman, että keskittyminen herpaantui liiaksi.

Ylipäätään teos antaa ymmärtää, että juuri 1900-luvulla kansakunnat taantuivat siten, että sodissa kohdistettiin väkivaltaa myös sivullisia kohtaa toisin kuin aiemmissa sodissa. Myös sotien brutaalius ja uhrien lukumäärä nousivat täysin uusille tasoille. Suurin ajatus kirjassa oli, että taloudellinen ahdinko oli juurisyynä suuriin mullistuksiin. Ensimmäisestä maailmansodasta johtunut Saksan syntipukiksileimaaminen ja ajaminen ahtaalle sotakorvauksilla, olivat syyt fasismin nousuun Saksassa. 

Kirjan mukaan neuvostovenäjän kommunismi ja yhdysvaltojen kapitalismi olivat pääideologiat jotka olivat vastakkaisia. Tuo jännite jatkui maailmansotien läpi kylmään sotaan asti. Neuvostoliitto pelkäsi yhdysvaltoja sen ylivaltansa vuoksi kun yhdysvalloissa pelättiin Venäjän potentiaalia levittää kommunismia. Suurvaltojen aseteollisuuden nokittelu johti sen verrattomaan kasvuun molemmissa niin idässä kuin lännessäkin. 

Kommunismin leviäminen vaikutti olevan kuitenkin harhaluulo, sillä ilmeisesti edes Neuvostoliitossa ei haluttu tehdä toista täysin valtion johtoa seuraavaa komentotaloutta.

Vaikka kommunismi olikin erittäin epätehokas järjestelmä, sai se tuolloin takapajuisten maiden elintason nousemaan nopeasti kun raskasteollisuuteen panostettiin niin suuresti. Tuossa ajassa komentotalous saattoikin olla tehokkain tapa modernisoida valtiota.

Ihmisten usko kommunismiin ei riippunut ihmisten omista vakaumuksista, vaan jonkinlaisesta kustannuslaskelmasta, jonka perusteella ihmiset ajattelivat elämän laadun paranevan kommunistihallinnon alaisuudessa. Ymmärrys kommunismin todellisesta luonteesta oli kuitenkin kansalla kovin vähäinen. Pääasiassa tämäkin ideologia oli tietyn valta-asemassa olevan ryhmän ajattelumalli johon kansa vain taipui. Näin taitaa olla asianlaita monissa muissakin ideologioissa.

Kylmän sodan aikana kilpailu ideologioiden välillä päättyi ydinasevarusteluun.

Ehkäpä juuri ydinasevarustelu oli kustannustehokkain tapa nokitella, sillä sen pelotevaikutukset olivat suuria investointeihin nähden. James Bond – No Time To Die -elokuvaa katsoessani pohdin miten venäjäpelkoisuus ja kommunismilla pelottelu on jäänyt yhä yhdysvaltojen nykypolitiikkaan ja populaarikulttuuriin. Elokuvien pahikset sattuvat yleensä olemaan venäläisiä tai vähintään jostain idästä.

Kirja käsitteli myös avantgarde-taidetta, dadaa ja postmodernismia sekä teknologista kehitystä sekä tieteen riemuvoittoa. Hyvä teos kokonaisuudessaan. Ehkäpä sellainen, että sen voisi joskus myöhemmin lukea myös uudelleen.