Me kaikki toivomme parempaa tulevaisuudelta. Kovalla työllä toiveet voi saada toteen.

Aikuiset erottaa lapsista sen avulla, että aikuisilla on moraalinen kompassi joka kertoo ettei joitakin asioita voi tehdä sillä ne eivät vain ole oikein. Oman edun tavoittelu perusteettomasti voi aiheuttaa toiselle mielipahaa. Lykkäämällä nautintoa myöhemmäksi, ja ymmärtämällä että jokin asia pitää ansaita on aikuisuutta.

… Mutta. Välillä teemme irrationaalisia päätöksiä. Emme käyttäydy kypsästi. Haluamme jotain –tai pelkäämme jotain– niin paljon, että otamme oikopolun sen saavuttamiseksi.

Onko tämä heikomman laadun hyväksyminen omalta työltämme tai jokin teko joka tuo mielihyvän jo aiemmin saataville valkoisen valheen avulla. Tai jotain isompaa.

Kun astuu tuon rajan yli on vaikeuksissa. Totuuden kohtaaminen ja asioiden ratkaiseminen rehellisesti ei kuulosta houkuttavalta vaihtoehdolta. Saatetaan päätyä ratkaisemaan ongelma jotenkin äärimmäisen irrationaalisesti. Näistä esimerkkinä voi olla toisen syyllistäminen kun itsellä on ahdistunut olo. Tälläisen suuren epärehellisen asian ja pimeän salaisuuden pitäminen sisällään ei tunnu hyvältä. Muiden syyllistäminen tuo hetken lohtua asiaan. Tilanteesta pois pääseminen ilman, että joutuu kohtaamaan tekonsa seurauksia tuntuu houkuttelevalta.

Sitten voisi vain unohtaa asian. Vai voiko? Vaikuttaako se silti alitajuntaan? Jääkö silloin henkinen kasvu vaiheeseen?

Mutta entä kun jää kiinni?

Reissuvihko – pahanteossa ala-asteella

Ala-asteella leikin hiuslakkapullolla ja tulella. Olin nähnyt Jyrki-ohjelmassa juustopäiden videon. Siinä solistilla oli hiukset piikkeinä pystyssä. Mielestäni se oli cool.

Tein samoin. Minulla oli erittäin suuri tarve tehdä suuri vaikutus luokkani tyttöihin, etenkin yhteen. Nooraan. Päädyin kaverini kanssa luokkahuoneen ulkopuolella olevalle pihalle tekemään näytöksen. Painoin suihkepullon napin pohjaan. Suuttimesta virtasi vesisuihkun lailla kimalteleva pilvi. Sytytin sen palamaan. Iso liekki. Laitoin sitten peukalooni hiuslakkaa. Sytytin myös sen palamaan. Näytin peukaloa. Sen ei ollut tarkoitus sattua, eikä sattunut. Ravistelin liekin sammuksiin mutta pian peukaloani nipisti. Lakka oli jatkanut palamista näkymättömällä liekillä. Sattui. Tuli rakkula. Mutta sitten luokkaan tuli rehtori. Hän näki meidät. Juoksimme karkuun.

Rehtori ei soitellut peräämme. Mutta tiesimme tulleemme huomatuiksi.

Vietimme tuota päivää seuraavan syysloman isovanhempieni luona Vaasassa.

Aika oli tuskaa. Sitä varjosti tuleva rehtorin puhuttelu tulevan viikon maanantaina. Se oli kuin synkkä mörkö mielessäni. Se tuli aina ajatuksiini, vaikka kuinka koitin työntää sitä pois mielestäni.

Tuli maanantai. Ja rehtorin puhuttelu. Kalle kertoi vinkin, että kerro tehneesi sirkustemppuja. Yritin sitä mutta ei se auttanut. Rehtori sanoi, että koulu on palanut jo kerran aiemmin. Ja, että oli melkein polttanut koulun uudestaan. Kirjotin siis reissuvihkooni, että olin koittanut polttaa koulun. Tämä ei ollut missään mielessä tosiasia mutta viesti oli selkeä.

Istuin jälki-istuntoni mutta pahin tuomio oli tulossa. En tiedä miksi lapset pelkäävät vanhempiaan. Ja tälläisessa tilanteessa eniten äitiään.

Näytin reissuvihkoani ja menimme keskustelemaan alakertaan. Minua toruttiin. Oli ikävä fiilis. Eikä se tyttökään oikein innostunut. Jälkeenpäin aikuisena asiasta jutelleena kuulin hänenkin saaneen jälki-istuntoa.

Mutta sen jälkeen en enää kuunnellut juustopäitä tai leikkinyt tulella. Vilkkaasti kuitenkin tein muita temppuja ja kepposia. Opin myös väärentämään reissuvihkoon allekirjoituksia mutta harvemmin jäin enää tuon jälkeen kiinni. Paitsi lumipallon heittämisestä katolle. Se oli turha jälki-istunto asiasta. Ei olisi pitänyt jälki-istuntoa tulla. Onneksi vanhempi oppilas heitti samaa opettajaa lumipallolla selkään kun silmä vältti.

Tuo kiinnijääminen. Se tuntuu pahalta. Niin lapsesta kuin aikuisesta. Kun tietää tehneensä vääryyden kalvaa tunne jonkin verran. Totuuden kohtaaminen on kivuliasta. 

Tähän on kuitenkin ratkaisu

Kokea vastoinkäymiset asioina jotka vahvistavat henkisesti. Meillä kaikilla on erilaisia vastoinkäymisiä, mutta se miten selviämme ikävistä asioista määrittelee meidät ihmisinä.

Elämä on täynnä vastoinkäymisiä. Ja ongelmia. Vaikka elämä olisi kuinka rikasta ja hienoa tahansa. Emme pääse näistä eroon. Pitää olla motivoitunut selviämään näistä ja ottaa ne kasvunhetkinä.

Rehellisesti ikävien asioiden kohtaaminen on pelottavaa. Ego menee rikki. Olemme kaikki aikamoisia haisuleita. Mutta mitä rehellisemmin ja suoremmin hoidat ikävätkin asiat, sitä pienempi haisuli olet. Ohdakkeeseen pitää tarttua, että sen voi nyppiä maasta pois. Kipua on kestettävä. Ja aika parantaa haavat.

Minulle pahuus on jokapäiväisessä elämässä sitä, että minulle tulee ongelmia ratkottavaksi. Pahuus houkuttelee ratkaisemaan ongelmat oikoteiden kautta tai olla kohtaamatta niitä ollenkaan. Tälläinen tietynlainen luciferiaaninen voima on se mitä vastaan pitää taistella. Laiskuus ja helpolla asioista pääseminen on pahan hengen tuotosta. Sitä vastaan pitää taistella asioiden ratkaisemisella suoraselkäisesti. Hyväksi kasvaminen on aikuisena sitä, että kohtaa pelottavat asiat. Ottaa härkää sarvista. Käy epämiellyttävät keskustelut. Niitä ratkoessa vahvistuu. Ja vain sitä kautta voi tulla henkisesti poikkeuksellisen vahva ja eheä ihmisenä. 

Toki on myös niin ettei kaikkea ehdi ratkomaan. Joitain asioita joutuu hoitaa sinnepäin ja joitan jättää ratkomatta täysin. Mutta tärkeät ja isot asiat tulee ratkoa hienosti. Ja kun tarttuu johonkin irrationaaliseen tai hetkellisesti helpottavaan asiaan, saattaa joutua ojasta allikkoon. Mitättömistä asioista voi kasvaa elämää järisyttäviä tragedioita.

Viimeistään niiden kohtaaminen pitäisi herättää kohtaamaan tosiasiat rehellisesti.  Myöntää virheensä ja jatkaa kasvaneena eteenpäin.