Aloittaminen oli töksähtelevää. En saanut ensimmäisten sivujen kohdalla oikein mistään kiinni. Alun jälkeen kuitenkin helpotti. Ymmärsin kirjan muodon.

Kirja on rakennettu siten, että teksti on kirjeiden muodossa. Väliin on upotettu myös näytelmien käsikirjoituksia. Käsikirjoitukset ovat raakoja, suoria ja kiintoisia. Toisin kuin monessa näytelmässä, ne ovat myös elämänmakuisia. Toisinaan myös teemat myös hämmentävät, kuten homous ja homoudesta kirjoittaminen. Ja miksi heteromies valitsee alter egokseen Juska Parman, miehen joka homoilee. Kai se antaa jotain perspektiiviä. Tai rikkoo tabuja. Itselle aihe on epäkiintoisa, ehkä juuri siksi kun identifoin itseni heteroksi. Homoilussa on jotain joka ei vaan kiinnosta, mutta kuitenkin mietityttää. En olisi ehkä lukenut näytelmää jos en olisi sitoutunut lukemaan kirjaa lävitse. Mutta ainakin opin tämän suhteen jotain. Tai sitten en. Nämä ovat kuitenkin vain toisen heteromiehen projektioita omalla alter egollaan. Joten niiden merkityksestä ei ole varmuutta. Paitsi jotenkin saada lukija pois tolaltaan shokkiarvolla tai sitten ei. Tai sitten ehkä pitäisi pohtia omaa kantaansa asiaan. Ehkä tämä oli juuri näytelmän tarkoitus alunperinkin. Kuten Brecht käyttää etäännyttämismenetelmiä, jotta saa katsojan pohtimaan asioita. Tai kuten Spike Lee sai Do The Right Thing-elokuvallaan ihmisiä etäännyttämisen kautta pohtimaan rotuasioita ja vastakkainasettelua eläytymisen sijaan.

Teos pitää sisällään myös näytelmän taskuvarkaasta johon eläydyin itse kohtalaisesti. Toisaalta tämäkin piti sisällään etäännyttämistä. Ylipäätään Parviaisen teos on ainakin efektiivinen ja täten onnistunut. Jotkin teokset ovat kuin propagandaa ja saavat meidät tuntemaan asioita, mutta Brechtiläinen dramaturgia saa meidät vieraannuttamalla pohtimaan asioita tunteiden kokemisen sijaan. Ja pysähtymään teoksen eteen. 

Hetkittäin tätä ainakin juuri Hybris teki. Kirjan sisältämät näytelmien käsikirjoitukset olivat minun odotuksiani parempia. Ja mielenkiintoisia. Ne sisälsivät hyviä havaintoja, hyvää dialogia ja oli ylipäätään parempaa tasoa kuin osasin Parviaiselta odottaa.

Dramaturgian filosofiaa pohdittiin myös monelta kantilta “kirjeissä”, joskaan kirja ei tarjonnut selkeää kuvaa, pikemminkin kontekstia teeman ympärillä. Dramaturgian filosofiaan liittyvä pohdinta oli oivaltavaa. Erityisesti kohtaloituminen ja juoniminen sekä se, että näytelmäkirjailija kirjoittaa omista havainnoistaan ja jäsentää ne kohtauksien avulla sarjaksi. Ehkei dramaturgiaa voikaan ajatella monoliittisena möykkynä. Se on ei-mitään ja samalla kaikkea. Järjestelyä kokonaiseksi esitykseksi mutta samalla se voi olla esitys ilman muotoa, tai hahmoja tai mitään muitakaan rajoitteita. Onneksi valtaosa pohdinnasta oli sellaista, tai ainakin sellaista kieltä, jota maallikko pystyi ymmärtämään. Ei liikaa kapula- tai ammattikieltä kuten esimerkiksi Dramaturgioita-teos, joka oli suunnattu ammattilaisille ja alan tutkijoille. Vaikka aihe olisikin kiintoisa, ei tekstiä pystynyt oikein lukemaan. Jussin kirja oli kuitenkin onnekseni verrattain helppolukuinen. 

Kirjassa sivuttiin myös Jumalan teatteriin liittyviä tapahtumia. Tapahtumia jotka lopulta johtivat selvittelyihin valtiovallan kanssa sekä Parviaisen ja Turkan eroon teatterikorkeakoulusta. Itse esityksestä Parviainen sanoi itsensä irti.

Itse olen pitänyt esitystä teoksena joka jäi elämään kuin myytti tai legenda. Kuten Karl Popperin maailmassa, minulle Jumalan Teatteri on jäänyt elämään ideana jota kerrotaan ihmisten välillä, ja tarina joka elää omaa elämäänsä.

Suosittelen kirjaa dramaturgiasta kiinnostuneille ihmisille.