Alexei Yurchak kehitti termin hypernormalisaatio (oma suomennos).

Hypernormalisaatio viittaa tilanteeseen, jossa Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitossa ennen perestroikaa elettiin myöhäistä sosialismia valtion ollessa romahtamaisillaan. Kaikki tiesivät ettei yhteiskunta toimi mutta ihmiset eivät voineet kuvitella vaihtoehtoa. Neuvostoliiton ja neuvostovallan ajateltiin olevan ikuinen. Poliitikot ja kansalaiset näyttelivät uskovansa tilanteeseen kyseenalaistamatta sitä. Ajan mittaan eletty harha muodostui itseään toteuttavaksi ennusteeksi, ja ihmiset uskoivat asian todeksi. Tätä kuvaa hypernormalisaatio.

Sinällään elämme hypernormalisaation aikaa vielä dokumentaarisen elokuvan julkaisuvuotta 2016 enemmän, sillä COVID on muuttanut nykykäsitystä normaalista elämästämme. Elokuva on siis ajankohtaisempi kuin julkaisvuotenaan. Hypernormalisaatio on ilmiönä vielä laajempi, sillä juuri suurvaltapolitiikka sekä maiden kuten yhdysvaltojen ja venäjän viestintä omille kansalaisille ja ulkopuolelle ovat niin suuressa ristiriidassa omien tekojensa kanssa. Totuuden jälkeinen aika on liki sama termi ajallemme mutta ei aivan.

Adam Curtis kuvaa ansiokkaasti ulkopolitiikkaa ja sitä miten ympärillämme tapahtuu asioita, jotka eivät ole aivan niin kuin meidän on annettu ymmärtää. Gadaffin rooli ydinaseen hallitsijana. Yhdysvaltojen hyökkäys Iraniin. Pankkien valta. Curtis maalaa hienosti kyseenalaistavaa kuvaa maailmasta joka saa pohtimaan.

Koska maailma on niin kompleksinen, monimutkainen ja itsessään ristiriitainen, niin ihmisten on vaikea tai mahdoton ymmärtää suurvalta politiikkaa tai sen tarkoitusperiä. On ilmeistä ettei tarkoitusperät ole suurvalloilla ollenkaan puhtaita. Ei tietenkään. Mutta minua henkilökohtaisesti mietityttää se, että mikä on valtioiden endgame tai lopullinen päätavoite.

Trump vei hypernormalisaation erittäin pitkälle. Vaalikampanjan aikana hän hyökkäsi eri instansseja ja henkiöitä vastaan luoden epäluulon ilmapiirin ja jakamalla ihmiset kahteen leiriin. Ihmisillä on jo valmiiksi epäluuloja poliitikkoja kohtaan, joten niiden vahvistaminen loi pohjan kannatukselle. Ja tyhjät lupaukset. Kun ei voi luottaa mihinkään, niin Trump oli ainoa joka sanoitti tuon ajatuksen joka oli valmiissa jo ihmisten mielessä. Ja jotenkin onnistui vakuuttamaan ihmiset, että hän oli oikealla asialla ja ainoa oikeamielinen.

Venäjällä taas on viety asiat niin pitkälle ettei yleisesti mihinkään voi luottaa. Tai ei voi tietää mitä uskoa todeksi. Aktiivisesti tuetaan mielenosoituksia ja kerrotaan, että radikaalia vastapuolta on tuettu taloudellisesti. Tällaisella asioiden tekemisellä ‘hähmäiseksi’ voidaan kansa passivoida. Ihmiset turtuvat epävarmuuteen. Kun asiat ovat liian monimutkaisia eivät ihmiset jaksa selvittää absoluuttista totuutta. Saati ole siitä niin loputtoman kiinnostuneita. Ja koska ihmiset vastustavat lähtökohtaisesti aina muutosta ja siihen liittyvää epävarmuutta, eivät he voi kuvitella vaihtoehtoa nykytilanteelle. Eivätkä he välttämättä siitä edes tiedä kun valtamedian kautta syötetään heille totalitaarisessa valtiossa vain yhtä totuutta. Suurin taiteilija epäluottamuksen ja sumuverhon luonnissa on Vladislav Surkov. Hän on entinen teatteriohjaajaopiskelija, joka päätyi politiikkaan muutaman mutkan kautta. Tietovuodon seurauksena, jossa hänen sähköpostejaan päätyi journalisteile, kävi ilmi miten hän oli tuonut Avantgarde-teatterin ajatuksia venäläiseen poliittiseen viestintään ja politiikkaan. Ukrainan hybridi sota tulisi nähdä tällaisena uuden ajan maskirovskana, jossa totuus häivyetetään ja kukaan ei oikein tiedä asioista mitään.

Koronan aikana olen itsekin miettinyt sitä, että miten on mahdollista miten maailma on hypernormalisoitunut nykytilanteeseen. On tärkeää toimia oikein mutta onhan se sinällään ollut suuri muutos meidän kaikkien arjessa. Toisaalta elämä on jatkunut. Kuitenkin verrattain normaalina: ruokaa on ja elämäkin jatkunut. Olisiko elämä oikeasti niin kovin erilaista epädemokraattisissa maissa? Olen tullut siihen tulokseen, että ihmisten arki on verrattain normaalia maasta toiseen aina niin kauan kun Maslovin hierarkian alimmat portaat on saavutettu.

Lopputulemana ajatuksestani hypernormalisaatiosta ovat samat kuin muilla: on mielenkiintoista kuulla näkökulma joka saa ajatukset liikkeelle. Joka lisää pohdintaa. Mutta ajatuksetkin normalisoituvat, ja arki palaa nopeasti uomiinsa. Mikään ei ole muuttunut. Arjen ongelmat tuntuvat henkilökohtaisesti suuremmilta ja on tunne, että niiden ratkaisemiselle on itselle suurempi vaikutus kuin pohtia tällaisia abstrakteja ajatuksia mihin ei voi vaikuttaa.