Tämä kirja oli äärimmäisen mielenkiintoinen teos. Suosittelen lukemista kaikille.

Olen ollut jo pidempään kiinnostunut ideologioista, ihmisen uskosta asioihin sekä nykypolitiikasta. Trumpin nousu jenkeissä, salaliittoteoriat sekä nationalistien suosion nousu ympäri maailman on herättänyt minussa kysymyksiä.

Kirjan teksti herätteli. Tajusin ettei minua ole oikeasti ikinä juurikaan syrjitty. Sain myös ajatuksia sen suhteen miksi olen verrattain apaattinen eri kanasalaisaloitteiden ja muun politiikan suhteen. Minulla itsellä (sekä ryhmiin joihin identifioidun) on asiat hyvin, en koe arvostuksen puutetta tai kanna kaunaa. Juuri nuo syyt ovat niitä miksi en ole joutunut tai tullut ajatelleeksi omaa identiteettiä. En myös koe ongelmalliseksi omaa oloani yhteiskunnassa.

Mutta koska en identifioi itseäni mihinkään sorrettuun kansanryhmään, ei minulla ole ollut myöskään palavaa tarvetta ajaa toisten ryhmien etuja. Olen tietenkin empaattinen sorrettujen ryhmien puolesta ja toivon tasa-arvoa. Mutta aktiivisuus on rajautunut äänestyskoppiin. Ei ole ollut yksinkertaisesti liikkeellepanevaa voimaa.

Toki on ollut myös asioita elämässä jotka olen arvottanut politiikkaa ja yhteiskunnan muutoksia tärkeämmiksi omassa elämässäni. Ja koska kyse on politiikasta olen arvottanut noita asioita myös muiden asioiden edistämistä tärkeämmäksi.

Palataan kirjaan.

Tärkeimmät asiat kirjassa oli mielestäni seuraavat termit:

Isothymia – tulla kohdelluksi tasa-arvoisena ryhmässä

Megalothymia – tulla tunnustetuksi muita paremmaksi ryhmässä (tätä meistä taitaa moni tavoitella.. kovin lapsellista)

Identitieettipolitiikka pyörii siis Fukuyaman mukaan häpeän ja kunnian ympärillä.

Ihmisiä saa liikkeelle siis epätasa-arvoinen ja huono kohtelu.

Fukuyama menee jopa niin pitkälle ajatuksissaan, että ihminen kaipaa enemmän kunniaa kuin tavoittelee sitä mitä oikeasti tarvitsee tai haluaa. Näillä on omat tärkeysjärjestyksensä. Tämä herättää ajatuksia siitä, että ihminen on sosiaalisena eläimenä irrationaalinen ja statusorientoitunut. Kaipaamme kaikki hyväksyntää ja raukkautta.

Nyt menee mahdollisesti kirjan ohi mutta tämä ajatus heräsi kirjan lukemisen aikoihin ja olen ‘makustellut’ sitä mielessäni myöhemmin useasti… Suhteellinen deprivaatio.

Olen pitänyt aiemmin suhteellista deprivaatiota jotenkin hähmäisenä konseptina ja kateellisuuteen liittyvänä asiana. Naivisti olen ajatellut, että on lapsellista haluta mitä toisella on. Asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Otetaan esimerkki. Kolme työntekijää saavat ylennyksen. Kaikilla on sama kokemus, sama työmäärä ja osaaminen. Palkkaakin tulee kaikille lisää ylennyksen seurauksena.

Ero on kuitenkin siinä, että yksi saa palkkaa 5% vähemmän kuin toiset samaa työtä samalla kokemuksella tekevät. Tämä herättää tunteita epäreilusta kohtelusta. Sillä ei ole tässä tilanteessa väliä, että palkkaa tulee enemmän kuin ennen ylennystä, vaikka työn sisältö ei muuttuisikaan.

Tuntuu vain epäreilulta.

Suhteellisen deprivaation suhteen minulla on sellainen teoria, että sosiaalinen media lisää sitä valtavasti. Etenkin kun ihmiset esittelevät menestystään ja täydellistä elämäänsä siellä jatkuvalla syötöllä. Tuon katseleminen ei voi olla kovinkaan terveellistä ihmisen psyykkeelle. En usko, että se voi olla vaikuttamatta.

Olen aktiivisesti koittanut kuluttaa vähemmän iltapäivälehtiä ja sosiaalista mediaa. Uskon, että ihmisestä tulee sitä ahdistuneempi ja polarisoituneempi mitä enemmän kuluttaa aikaansa noissa medioissa. Algoritmit suosivat vahvaa tunnereaktiota synnyttävää sisältöä ja uutisotsikot sekä aihevalinnat ovat usein kovin raflaavia. Tästä päästäisiin hyvin Guy Debordin teoriaan spektaakkeliyhteiskunnasta mutta jätetään se toiseen kertaan.

Tasa-arvo on mielenkiintoinen asia. Siihen liittyvät asiat lisäävät yhteiskunnassamme paljon jännitteitä. Pitää tutkia identiteettipolitiikkaa tarkemmin. Ja montaa muutakin asiaa. 

Kovin kiehtovia hommia.