En tiedä olenko koskaan kuunnellut mitään näin pitkää teosta aiemmin.

Lähes 20 tuntia. Vuorokausi. Melkein. Olen ottanut tavoitteekseni lukea kirjoja siten, että saisin noin kaksi kirjaa luettua viikossa. Kirjoihin olen siirtynyt takaisin, sillä mielenkiintoiset ideologioista, uskonnoista ja uskomuksista kertovat kirjat ovat monesti sen verran marginaalia ettei niitä ole luettu äänikirjoiksi. Olen kuitenkin pitänyt äänikirjoja passiivisen oppimisen lähteenä lukuharrastuksen ohella. Urheilun ja siivoamisen kyytipoikana se toimii minulle hyvin. Distraktiota ja eskapismia. Päätavoitteeni on sivistää itseäni sekä löytää matkalla uusia näkökulmia ja työkaluja arjen työhön. Kirja on aina kirja, ja se aktivoi varmasti eri aivoalueita kuin äänikirjat tai puhe. Mutta puhuttu teksti on muodoltaan erilaista. 

Vauhtiin vaikuttaa kirjojen kiinnostavuus ja helppolukuisuus. Tarinamainen poljento helpottaa urakkaa. Ihannekirja olisikin sellainen jossa asiat kerrottaisiin tarinamuodossa päähenkilön näkökulmasta, ja knoppitieto olisi upotettu tarinaan opetuksiksi. Suuren faktamäärän upottaminen teokseen vaatisi tosin paljon vaivaa. Ja dramaturgia. Toisaalta luettuna biografiat toimivat ehkä äänikirjoista parhaiten.

Tämän vuoksi paras vaihtoehto onkin lukea tai kuunnella ihmisten elämänkertoja. Kenellekään elämä ei ole helppoa tai vailla koettelemuksia, joten biografiat ovat myös tämän vuoksi mielekkäitä. Opit ovat osana tarinaa. Tähän äänikirjaan päädyin kun se vain sattui tulemaan vastaan. Jung saattaisi sanoa tätä synkonisiteetiksi (merkitsevä yhteensattuma jolla ei ole kausaliteettia), sillä Parviainen on ollut mielessäni erään oman projektini vuoksi. Aloittaessani kuuntelemaan en uskonut, että jaksaisin jatkaa tämän mammuttimaisen järkäleen loppuun, mutta jotenkin se vain tempaisi mukaansa. Kun jokin tempaisee niin aina ei kannatta riuhtoa vastaan. Alitajunnassa saattaa piillä oikea tapa toimia tilanteessa. Yhdeltä istumalta en tietenkään äänikirjaa kuunnellut. Jouduin tauottamaan kuuntelemista ja pitämään välipäiviä. Liika on liikaa. Yhden ihmisen elämästä ei jaksa vain olla koko aikaa kiinnostunut oli se sitten kuinka kiinnostava tahansa.

Parviainen on ollut alitajunnassani myyttisenä hahmona joka on aika ajoin putkahtanut esiin. Kovin paljoa en ole hänen elämäänsä perehtynyt tai siitä tiennyt lööppejä lukuunottamatta, mutta jokin käsitys minulla hänestä kuitenkin oli. Sellainen fragmentaarisesti mosaiikin omaisesti rakentunut. Paloja tosin puuttui. Ei niiden perustella olisi oikeasti ymmärtänyt mistä tai kenestä on kyse. Olen aina pitänyt eksentrisistä ihmisistä ja niitä on elämässäni ympärillä muutenkin pyörinyt. Tämän valossa olen luonnollisesti ollut utelias ja kokenut pientä arvostustakin Jussia kohtaan. Kiinnostavinta Jussin elämässä on hänen tinkimättömyytensä taiteen vuoksi, ja se miten täysillä hän taidetta elää. Hän on myös mennyt metodinäyttelemisellään erittäin pitkälle. Paikoin tuntuu, että liian pitkälle. Hulluuden porteilla on käyty. Ja useasti. Hetkittäin valtaa epäusko siihen, että onko kerrotut asiat tosia vai fiktiota. Jussi kun kirjassaankin sanoo, että hänen elämässään fiktio on useasti läsnä. Onko tämä teos autofiktiota? Tuskin. Mutta kirjoittaako Jussi elämälleen itse draaman kaarta? Tai tuleeko jokin monomyyttinen rakenne hänelle automaattisesti elämään, ja hän ikään kuin elää pakotettuna roolissaan. Saattaa olla. Ja tarinoita on maustettu tietenkin. Ja vanhoja asioita muistetaan aina väärin. Muisti ei ole luotettava.

Koska Jussi on muiden roolien ohessa myös dramaturgi, oli kiinnostavaa kuulla hänen kasvutarinansa ja näkemyksensä taiteeseen. Ja siihen mikä hänelle taiteenolemus ja sen ydin on. Yhtäältä Jussi vaikuttaa olevan jokin renessanssinero ja lukenut mies, toisaalta hänellä on omat lankeamuksensa. Ristiriitoja ja jännitteitä yhden hahmon sisällä. Menestys hybris ja nemesis. Naisia, autoja, matkoja ja konkursseja. Jussi on elänyt monen ihmisen elämän. Koen samaistuvani hahmoon koettelemuksien kautta mutta toivon polkuni eroavan siinä, että saisin elää seesteisemmin. Kun menee karikolta karikolle ja myrskystä tyrskyyn, pitää saada palautua. Minusta ei ole elämään enää sellaisia heittelyä ilosta kauhuun yksittäisten päivien sisällä. Itse koen, että juuri tällainen sekunneissa tunteiden heittäminen juhlasta tuhoon on sellaista mitä vain pieni lapsi voi sietää. Sitähän se elämä lapselle monesti onkin. Ehkäpä juuri se, että sietää draamaa lisää stressinsietokykyä, resilienssiä. Koitin lukea jostakin psykologifoorumilta, että vaikka kipu ei sinällään muuta ihmistä vahvemmaksi -toisin kuin sanotaan- lisää se juuri stressinsietokykyä. Isoja pettymyksiä saisi elämässä olla vain ne 2-4. Suurempi määrä lannistaa. Optimismi katoaa. Tämä tietenkin riippuu niin kovasti ihmisestä. Olen itsekin huomannut, että isompien vaikeuksien seurauksena ei hätkähdä enää pienistä asioista kun on elänyt elämää. Näin se normaalikin elämä on helpompaa. Ei ole säikky ja ei pelkää elämää. Ikä itsessään helpottaa tämän asian kanssa. Ainakin itse olen asian kokenut näin.

Risteävä tie omien ja kirjassa esitettyjen kiinnostuksen kohteissa löytyi esoteriasta, teosofiasta ja uskonnollisista virtauksista. Minua kiinnostaa tällä hetkellä erittäin paljon se, että miten ihmiset muodostavat uskomuksensa. Erityisesti miten tarinamuotoiset myytit ja mytologiat sekä tarinoiden symboliikka luovat ihmisille merkitystä. Ihmisen kommunikaation seurauksena vastaanottajan mieleen muodostuu ikään kuin hologrammeja, mielikuvia puhutusta asiasta. Ja tuo mielikuva on mielikuvan lisäksi myös aina jollakin tapaa tosi.

Valtion rajat, rahan arvo ja uskomus siitä, että kaupasta löytyy maitoa ovat uskomuksia muiden joukossa. Kirjan mukaan Jussi on ollut kiinnostunut kristinuskon lisäksi esoteriasta, antiikin kirjallisuudesta, myyteistä, mytologiasta sekä monomyyteistä. Ilahduttavaa oli kuulla myös esimerkiksi se, että hän ihaili Joseph Campbellin kirjoja joita olen itsekin juuri tilannut. Hän on pohtinut paljon asioita, paljon enemmän kuin valtaosa meistä muista ihmisistä. Kirjassa puhutaan paljon myös siitä miten elämässä sekoittuu fakta ja fiktio. Ja miten Parviaisen näkemyksen mukaan fiktio on tuonpuoleista. Toisaalta fiktio on lähes suurin osa elämästämme koettuja asioita. Se oli oivaltava idea joka sai ajattelemaan. Me liitämme mielessämme asioihin, tapahtumiin ja ihmisiin merkityksiä, joita ei välttämättä ole olemassa kuin omassa mielessämme. Tai ei siis yksinkertaisesti vain ole. Luomme syy-seuraussuhteita, jotka ovat käytännössä aina fiktiota. Nämä perustuvat johonkin intuition meille antamaan approksimaatioon tai todennäköisyyteen asioiden oikeasta laidasta tiedonmurusten perusteella. Fiktion voi kuitenkin todistaa faktaksi jos joku muu uskoo siihen, tai se olisi todistettavissa luonnontieteen keinoin tai keräämällä faktoja asian tukemiseksi. Tämä ei tee kuitenkaan asiaa ikinä absoluuttisesti faktaksi. Koska ihminen luo merkityksiä ovat avoimet, symboliset tarinat jonkinlainen reitti Atlantikseen, taivaaseen, utopiaan tai mihin tahansa toivottuun päämäärään. Monomyytit ovat kartta, joilla ihmiset suunnistavat ja täyttävät eletyn reitin omilla merkityksillään ja arkkityypeillä. Jussi on elänyt monitahoisen elämän jossa on ollut paljon raakaa tunnetta. Kuin Hermes-hahmo hän on käynyt eri maailmoissa ja kertoo siitä meille, meidän puolestamme. Tämä siksi, että meidän ei tarvitsisi sellaista matkaa itse tehdä. Ehkä myös tässä löytyy jonkinlainen yhtymäkohta. Jussi ei ole Jeesus mutta hän on sofisti. Viisauden opettaja. Ehkäpä juuri minä äsken projisoin asioita hahmoon, joita haluaisin nähdä itsessäni. Liitän omia merkityksiä asioihin ja ihmisiin. Tällaista tämä vain on.