Mies vailla menneisyyttä

Yksinkertaisia dialogeja, joissa alateksti vahvasti läsnä.

Mitä yksinkertaisempaa ja koruttomampaa dialogia, sitä enemmän jätetään katsojan tulkittavaksi ja visuaalisilla keinoilla kerrottavaksi. 

Käsikirjoituksena teksti loi vahvan visuaalisen vaikutelman juuri sen takia miten käsikirjoituksia kirjoitetaan, ja miten Aki Kaurismäki käsikirjoituksia kirjoittaa.

Toisin kuin novelli, käsikirjoitus kuvaa dialogia sekä tekoja ja toimintaa. Novellilla on keinovalikoimassaan mahdollisuus kuvailla luontoa sekä kertoa ihmisten ajatuksista. Elokuvassa ne jätetään katsojan tulkittaviksi. Ihmisen sisäisen myrskyn joutuu katsoja itse arvioimaan.

Elokuva poikkesi jonkin verran käsikirjoituksesta, vaikka Kaurismäki kuvasikin asioita varsin tarkasti. Kaurismäki kertookin käsikirjoituksen olevan jonkinlainen keittokirja, josta kuvaaja, ohjaaja sekä näyttelijät voivat ymmärtää käsikirjoittajan vision.

Mies vailla menneisyyttä-elokuvassa näytteleminen on eleettömyydessään hellyyttävää, kankeaakin. Näytelmäkirjailija David Mamet on sanonut, että teatterin ja elokuvien tehtävä ei ole antaa opetuksia, vaan niiden tulee viihdyttää ihmisiä.

En ole tästä täysin samaa mieltä, sillä elokuvissa katsoja on erittäin moraalinen ja asettaa vaatimukset juonelle: päähenkilö ei saa kuolla ja pahan tulee aina saada rangaistus. Jos näitä rikotaan, on katsoja tyytymätön. Vaikka lopputulema tiedetäänkin lähes aina, tulee katsoja tulla yllätetyksi siitä miten lopputulemaan päästään.

Koen, että Kaurismäki on minimalismissaan ja näyttelijöiden eleettömyydessään juuri tarinan kerronnan ytimessä: asioita kerrotaan alatekstissä ja ihmisten annetaan itse tulkita päähenkilön tunteet ja kokea heidän ajatuksensa. Jos elokuva jättää asioita selittämättä, niin Kaurismäki jättää ne vähäisetkin asiat avaamatta.

Aki Kaurismäki on myös mustan huumorin mestari: ihmisille joille on sattunut jo huonoja asioita, sattuu vielä pahemmin. Lopputulema ei välttämättä ole täysin iloinen, toisaalta mies vailla menneisyyttä sitä se jossakin määrin kuitenkin oli. Brittihuumorin ja jenkkihuumorin erottaa juuri se, että brittiläiset antavat päähenkilölleen tapahtua kaikkea huonoa ja pahaa, kun jenkkien tarinoissa muille roolihahmoille sattuu asioita. Komedian luonteeseen liittyy jenkeissä mahdollisesti se, että paikalliset uutiset ovat tosi raflaavia ja pelolla eteneviä (kaupallinen media, yleisön sitoutuvuus) kun taas julkisten tiedotusvälineiden uutiset eivät ole niin dramaturgisesti raflaavia tai kauhua tuottavia. Juuri tämän vuoksi brittikomedia voi olla synkempää kun jenkeissä kaivataan katharsista enemmän.