Marko Pyhtälän “Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki” oli hieno kirja, joka avasi paljon uusia ajatusten polkuja. Harva kirja saa miettimään itsestään selviä asioita, ja pohtimaan omaa elämää ja omia materialistisia tavoitteita. Niiden järjettömyyttä.

Kansainvälisten situationistejen (Situationist International, SI) yhteiskunta-analyysin keskeisin ja tunnetuin käsite on spektaakkeli tai spektaakkelin yhteiskunta. Tämä kuvaa sitä, että modernissa kapitalistisessa yhteiskunnassa elämä näyttäytyy spektaakkelien kasaumaksi. Kaikki eläminen on muuttunut representaatioksi. Representaatio korvaa oikeat kokemukset ja ihmissuhteet. Esitys on ottanut tilan elämältä oikean elämisen sijaan.

Itse tulkitsen tämän tavalla kuinka esimerkiksi instagramia päivitetään hienoista lomakohteista. Eletään feedin (kuvavirran) vuoksi, ja rakennetaan tietty virtuaalinen ideaaliversio itsestään metaverseen, oikean elämän ja virtuaalisen rajapinnalle. Oikeaa elämää eletään katsojia varten, muiden odotusten vuoksi ja heidän kanssaan kilpaillen.

Etenkin hyödykkeiden välinen kanssakäyminen on syrjäyttänyt ihmissuhteet.

Todellisuus nähdään äärimmilleen tuotteistettuna kuvien sarjana. Myös kritiikki ja toisinajattelu tuotteistetaan, ja myydään edelleen takaisin niiden esittäjille (rekuperaatio). Nämä kaikki palvelevat spektaakkelia. Meidän haaveet ovat valtaosin materialismikeskeisiä.

Spektaakkelin yhteiskunta on ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde jonka kuvat välittävät. Esineellistynyt, materialistinen maailmankatsomus tai maailmankuva.

Rekuperaatiosta on esimerkki kuten Punk  –josta Guy Debord ei itse pitänyt– muuttui valtavirraksi aina siihen asti, että halpavaateketjut (Urban Outfitters, H&M) myi ja myy punkestetiikkaa sisältävää vaatetusta. Kritiikki siis muuttuu valtavirraksi, osaksi spektaakkelia. Sell out, selling out viittaa mielestäni juuri tähän tapahtumaan.

Kansinväliset situationistit olivat avantgardisteja ja äärimarxisteja. He yhdistivät taidetta ja vasemmistolaista –kapitalismin vastaista– yhteiskunta-analyysiä. He pyrkivät kehittämään toimintaansa hylkäämällä omia aiempia ideoita ja korvaamalla ne uusilla. Situationistit myös lainasivat muilta, tai ottivat haltuun muiden eri kontekstissa olevaa sisältöä.  

Detournement on taas rekuperaation vastakohta, jossa taideteos tai idea kaapataan ja valjastetaan omaan käyttötarkoitukseen uudella merkityksellä tehden ylivertaisen ympäristön. Tämän vuoksi situationistista taidetta ei sinällään ole, vain taiteen käyttämistä situationistisesti. 

Esimerkkinä voi olla sarjakuvan puhekuplien uudelleenkirjoittaminen. Graafisten elementtien ja typografian säilyttäminen kontekstia muuttamalla on käsitykseni mukaan myös situationistista. Tätä tekniikkaa on käyttänyt muun muassa Jani Leinonen tehdessään logoista ja tunnetuista brändeistä omia versioitaan. Toisaalta koska tällainen pop-taide on kaupallista ei kyse ole enää situationistisesta taiteesta.

Aluksi taiteilijat olivat merkittävä osa kansainvälisiä situationisteja. Myöhemmin heidät kuitenkin erotettiin järjestöstä sillä he kokivat etteivät he voikaan muuttaa maailmaa ilman taiteen rekuperaatiota. Situationistit olivat kohtalaisen pieni ryhmä jonka jäsenet vaihtuivat alituisesti. Ideologia jäi muutenkin puolitiehen, tarjoamatta ratkaisuja ongelmiin. Teoillaan he kuitenkin pyrkivät luomaan “ konstruoituja situaatioita” eli ympäristön ja pelin muodostaman kollektiivisen organisaation harkitusti konstruoima hetki elämää.  

Yhteisölliset hankkeet joissa ei selvää johtamista tai riskinottoa eivät kuitenkaan menesty. Debord ajatteli, että pelkkä ideologian luominen saisi aikaan erilaisten neuvostojen syntymisen ja vallankumouksen tapahtumisen. Pelkkä ideologia harvemmin kantaa pidemmälle tai ainakaan vallankumoukseen saakka, jota situationistit toivoivat.

Suuri herättelevä ajatus kirjassa oli, että yhteiskunnassamme vallitsee tavarafetisismi

Uusia tavaroita tulee markkinapaikalle. Ne ovat itsessään jotain kiehtovaa tai edustavat spektaakkelin yhteiskunnan avulla jotain onnellista ja tavoiteltavaa lifestyleä. Kapitalistisessa yhteiskunnassa uskomme kaikki tuohon ajatukseen. Ainakin jossain määrin. 

En tiedä onko tällainen käyttäytyminen konformismia vai jotain syvempää? Luulen, että sillä on tekemistä sen suhteen, että me kaikki elämme sosiaalisista riippuvuussuhteista. Haluamme nousta ylemmäs arvostuksessa, ja kanavoimme tuota tarvetta halulla hankkia tavaroita, tai parantaa itseämme ja elämäämme.

Tavaralle syntyy vaihtoarvoa kun se on markkinapaikalla. Kun vaihtoarvo on tuotantoarvoa suurempi on yritystoiminta kannattavaa (yleistys). Tilanteen ollessa toisinpäin tehdään tappiota. Kapitalismi on tavarakeskeistä.  Kun tavaralle muodostuu vaihtoarvoa on sillä yhteiskunnallista merkitystä. Kun yhteiskunnallinen merkitys muodostuu ovat ihmiset kiinnostuneita. Talouskasvu asettaa vaatimuksen, että kulutetaan aina lisää. Auto ja matkapuhelin täytyy ostaa pian vuosittain, sitten kuukausittain ja lopulta päivittäin. Talous luo yhä uusia tarpeita ihmisissä luvaten onnea. Ostaminen tekee nuo lupaukset tyhjiksi. 

Tuotteet joilla on vähän käyttöarvoa mutta paljon vaihtoarvoa toimivat statussymboleina, ja ovat lumelääkettä sosiaaliseen deprivaatioon. Eikä sosiaalinen deprivaatio poistu kuluttamalla. Myös ongelmat eivät poistu vaan muuttavat muotoaan. Ja pienemmistä ongelmista muodostuu ihmisten mielessä alati suurempia ongelmia. Herkkyys lisääntyy. 

Kapitalismin ongelma ja mahdollisuus ovat spektaakkeli. Koska ihmiset ovat tyytymättömiä, ja etsivät onnea on meillä kulma jota kautta myydä yhteiskuntaa parantavia ja eteenpäin vieviä tuotteita ja menetelmiä. 

Toki spektaakkeli on myös ihmistä passivoiva asia. Asioita tuotetaan joille on kysyntää. Ja kun tuotantokustannuksista halutaan leikata ja riskit minimoida, johtaa se aina typerryttävämpään viihteeseen kuten franchising-elokuviin ja realityformaatteihin. 

Spektaakkeli myös johtaa siihen, että syntyy etäisyys oikeisiin tapahtumiin. Ollaan näennäisesti läsnä. Tekstarit, whatsapp, some. Spektaakkelit ovat yhä isompia ja isompia kuvasarjoja. Utopiaa joka on ihmisen tavoittamattomissa. Näitä ihminen koittaa havitella onnea tavoitellessaan. Luonnon syklisyys on hävinnyt. Syklisyyttä ihmisten elämässä määräävät sarjojen julkaisuajat ja viikottaiset uusinnat. Ja uudet sarjojen sesongit. 

Spektaakkelin tarjoama vapaus, valinta ja osallistuminen ovat reaktioita tämän yhteiskunnan tuottamiin vaatimuksiin ja huhuihin. Kun mikään tavara ei tuota tyydytystä, ainoa vaihtoehto on kuluttaa tavaroita yhä enemmän ja kiihtyvällä tahdilla. Uusia haluja ja tarpeita luodaan mutta niitä ei voi tyydyttää. Päämäärä jää aina savuttamatta.

Menestystä saavat he jotka pystyvät hyödyntämään jatkuvaa muutoksen tarvetta. Liikkuvuus eri tuote- ja palvelukategorioissa, eri aloilla ja ammateissa.

Jollakin tavalla sosiaalinen media on ihmisen itselleen aiheuttamaa henkistä väkivaltaa joka tuottaa sosiaalista deprivaatiota. Ei voi olla vertailematta itseään muihin, ainakaan alitajuisesti. Ja menestyviin ja kauniisiin ihmisiin. Aina löytyy joku ihminen maailmasta, jonka ominaisuudet ovat tavoittamattomissa. Ihmiselle syntyy tavoittamaton utopia joka tuottaa epätyydytystä. Ihmiset jotka lukee uutiset iltapäivälehdistä ja heiluvat liikaa sosiaalisessa mediassa feediä lukien ovat monesti polarisoituneita ja ahdistuneita. Onni tuskin löytyy näistä feedeistä ja mahdottomista utopioista sekä tavaramääristä.