Strugatskin veljekset kirjoittivat 1970-luvulla sci-fi -teoksen Neuvostoliitossa, jonka julkaiseminen kesti noin kahdeksan vuotta sillä sensuuri oli rajua. Ensimmäinen hyväksytysti julkaistu versio olikin sitten kovin erilainen kuin alkuperäinen. Samalla tavoin myös elokuva on kovin erilainen kuin kirja. Elokuva perustuu löyhästi kirjaan.

Tarina sijoittuu maailmaan, joka on saanut ensikosketuksensa avaruusolioihin. Sotilaat ovat rajanneet alueen, jossa poikkeavia luonnonilmiöitä tapahtuu ja josta olisi syytä pysyä poissa.

On kuitenkin olemassa joukko, joita kutsutaan stalkereiksi, he toimivat oppaina kuljettaen ihmisiä alueelle. Stalkerit eivät kuitenkaan tee työtään riskittä, vaan heidän perimänsä ja oma olemuksensa muuttuu mutaatioiden kautta. He kuitenkin riskeeraavat elämänsä käymällä tuolla suljetulla alueella.

Eräitä alueella ilmeneviä poikkeavia luonnonilmiöitä ova muunmuassa ‘hyttyskaljut’ eli gravitaatiokonsentraatit eli alueet, joilla painovoima on voimakkaampaa. Avaruusoliot ovat jättäneet myös erilaisia laitteita jälkeensä, ja niitä ihmiset koittavat hyödyntää vaikka eivät ymmärtäisi niiden funktiota.

Innostuin alunperin etsimään kirjaa sen kulttistatuksen vuoksi. Halusin myös koittaa ymmärtää neuvostoliittolaista kirjallisuutta sekä sitä miten viihdettä voi tehdä sensuurin ja autoritäärisen hallinnon alaisuudessa. Koitin myös ymmärtää sen, että löytyykö tekstistä piilotettua kritiikkiä hallintoa kohtaan joka olisi kirjoitettu Aesopian kielellä. Aesopian kieli eli ulospäin merkityksetöntä, mutta kieltä osaavalle tärkeää. Merkitys on piilotettu tekstiin ja sen symboliikkaan. Ajatukset löytyy ikään kuin alatekstistä. 

Tällaisen tekstin kirjoittaminen oli kovin yleistä Neuvostoliitossa kuin myös muissa autoritäärisissä maissa. Asioista puhuttiin ja asioita kritisoitiin, puhumatta niistä suoraan. Kuten vyöhyke myös Neuvostoliitto oli itsessään tällainen epätodellinen todellisuus.

Itse kirja oli minulle pitkäveteinen, sillä olen tottunut nopeatempoiseen ja paljon konflikteja sisältävään tekstiin tai elokuviin. Itse elokuvan oli ohjannut Andrei Tarkovsky, jonka ohjaamana Stalkeria pidetään taideteoksena: monet kohtaukset ja kuvat ovat viipyileviä sekä vähäeleisiä. Jopa niin vähäeleisiä, että Kaurismäki jää kauaksi taakse. Tämän tekniikan on tarkoitus absorboida katsoja mukaan teokseen tavalla, jolla katsoja kokisi olevansa paikan päällä tilanteissa. Tarkovskylle itselleen kuin myös muulle elokuvan kuvausryhmälle taisi käydä heikosti juuri tämän elokuvan vuoksi. Kerrotaan, että elokuvaa kuvattiin paikoissa, joissa luonto oli saastunut ja elokuvan tekijäporukasta valtaosa kuolikin verrattain nuorena. Myös itse filmi meni pilalle ensimmäisellä kuvauskerralla, joten elokuvan samoja kohtauksia kuvattiin useasti.